Istun puolityhjässä vuokra-asunnossamme pölyn keskellä lattialla (sillä lähes kaikki istuimeksi kelpaavat huonekalut on jo muutettu) ja mutustan eilisistä syntymäpäiväjuhlista ylijäänyttä leivosta välittämättä lattialle karisevista muruista. Eilen ostimme elämämme ensimmäisen asunnon. Tältä siis tuntuu olla asuntovelallinen, ei juuri miltään. Tyttäremme vauvavuoden, tarkalleen koko ensimmäisen vuoden, asuimme tässä 37-neliöisessä kaksiossa Turun parhaalla paikalla itäisessä keskustassa.

Uusi kotimme on noin viiden minuutin kävelyn päässä. Ei ihan yhtä kivalla paikalla kuin tämä, mutta kuitenkin. Se on ensimmäinen oma kotimme. Kaikki asumishaaveet eivät toteudu sielläkään, jos kaikkia haaveitani nyt yleensäkään olisi mahdollista toteuttaa yhdessä asunnossa. Tärkeimmät asiat ovat kuitenkin juuri niin kuin pitääkin. Edelleenkin huoneita on vain kaksi ja neliöitä alle kuusikymmentä ja edelleenkin me olemme pieni lapsiperhe. Itse en osaa stressata ahtaudesta ollenkaan, uskon että tilaa on juuri sopivasti: lastenhuone tytölle ja meille vanhemmille olohuoneen nurkassa sopiva sängynpaikka, vieraille paikkoja sohvalla ja pienen ruokapöydän ääressä.

Remonttia ei ole tarvetta tehdä kuin korkeintaan parin seinän maalauksen verran. Eniten odotan sitä, että pääsen vihdoin sisustamaan oikeaa lastenhuonetta.

PS. Pian on luvassa yksi kiva pikku yhteistyöarvonta, kunhan nyt ensin saadaan tämä muutto jonkinlaiselle mallille!

Mainokset