Tänään saimme hetkeksi vieraaksi pikkuveljeni, joka on yksi parhaista ystävistäni ja opiskelee ihan liian kaukana. Kerroin hänelle kaikkein lapsellisimmat vitsini ja hän nauroi juuri oikeissa kohdissa. Niin tyytyväinen kuin olenkin mieheeni, emme jaa hänen kanssaan ihan kaikkea: huumorintajumme eroavat monessa kohtaa eikä hän pysty esittämään vaatekaupassa kanssani tarpeeksi innostunutta, vaikka kuinka haluaisi. Tänään oltuamme vaatekaupassa puolisen tuntia pikkuveljeni totesi, ettei ollut vielä ehtinyt katsoa siellä olevia kenkiä (joita hän päätyi ostamaan kahdet).

Aikoinaan oli vapauttavaa huomata, että vaikka mies on minulle kuinka hyvä ja sopiva, hänen ei tarvitse täyttää kaikka ihmisen paikkoja elämässäni. Olisi sitäpaitsi jotenkin väärin, jos hän pystyisi kaikkeen siihen, mihin ystäväni: keskustelemaan runoudesta, kuuntelemaan ooppera-aarioita ja sovittelemaan mielellään farkkuja.

Mutta hän on hyvä mies. Juuri nyt hän ajaa autoa hämärällä tiellä Etelä-Pohjanmaalla vaimonsa kirjoittaessa blogipostausta auton takapenkillä nukkuvan lapsen vieressä.

Advertisement